1950–2025
Tapiolla oli kaksi selvästi erottuvaa, laajaa ja tapahtumarikasta elämänvaihetta – Suomalainen elämä ja Viron elämä, jotka olivat täynnä perusteellista omistautumista taiteelle, perheelle, moottoripyörille, ystäville ja tietenkin valtavalle työlle.
Tapio syntyi Vaasassa ja vietti nuoruutensa ja opintonsa Kauhajoella ja Seinäjoella, missä hänen polkunsa taiteilijana ja yrittäjänä alkoi.
Vuosina 1967–1970 Tapio työskenteli näyttelijänä ja lavastajana vallankumouksellisessa Seinäjoen nuorisoteatterissa, jonka esitys "SE-seksuaalivalistus" oli tuolloin paljon keskustelua herättänyt aihe Suomessa ja lähtökohta seksuaalikasvatukselle suomalaisessa yhteiskunnassa. Samaan aikaan Tapio työskenteli mainostaiteilijana Eteläpohja Kooperatiivi Dekoraatiofirmassa ja teki ensimmäiset kokeilunsa maalaamisessa. Vuodet 1970–1971 kuluivat asepalveluksessa, joka on käännekohta jokaisen nuoren miehen elämässä. Muiden tehtävien ohella Tapio haki taiteilijaksi ja suoritti palveluksensa piirtäjänä prikaatissa. Jätettyään armeijan hän päätti perustaa ensimmäisen yrityksensä, Mainospisteen, joka suunnitteli ja mainosti kauppoja ja Kesko-ketjua. Yrityksen lisäksi Tapio työskenteli myös mainospäällikkönä Härmän supermarketissa ja Ylinen-neuletehtaassa sekä kokeili kuvittajan uraa, minkä tuloksena syntyivät kuvitukset kirjaan ”Kuu Härmäst”.
Pitkän sairauden jälkeen Tapio päätti vuonna 1975 perustaa uuden yrityksen, Tapio Markku Lahti Oy:n, joka suunnitteli messuosastoja ja voitti useita palkintoja parhaasta messuosastosta. Kaunis satu päättyi odottamatta 1990-luvun taantumaan eli lamaan: 17 vuoden työuran jälkeen Tapiolla oli ihmeellisesti jäljellä vain moottoripyörä.
Tällä samalla upealla moottoripyörällä, Moto Cuzzi California II:lla, Tapio saapui Viroon kesällä 1992 etsien uutta alkua valtavan verovelan Suomen valtiolle, rikotun avioliiton ja tyhjien taskujen kanssa. Tapion kutsui Viroon Jõgevan maakunnan moottoripyörälegenda Igor Ellisson, jonka kanssa hän perusti Jõgeva MC:n, jonka nimikkotapahtuma on legendaarinen moottoripyörätapaaminen Jõgevatreff. Tästä tapahtumasta tuli Tapion elämäntyö, joka huipentui vuonna 2023 Jõgevan kaupungin sisäänkäynnille pystytettyyn moottoripyöräveistokseen, joka on kunnianosoitus virolaiselle moottoripyöräkulttuurille.
Vuonna 1993 Tapio aloitti opinnot Tarton taidekoulussa, jonne pääsy oli hänen omien sanojensa mukaan sekä unelmien täyttymys että pelastusrengas. Sama pätee hänen kumppaninsa Ainan tapaamiseen, jonka kanssa hän integroitui nopeasti Tarton aktiiviseen kulttuurielämään ja täydensi sitä Tapion iloisella mielellä, syvällisillä ajatuksilla ja avoimesta yhteiskunnasta kumpuavalla maailmankatsomuksella. Tapio valmistui taidekoulusta viidessä vuodessa pääaineinaan sekä taiteellinen suunnittelu että kuvanveisto. Valmistuttuaan vuonna 1998 hän alkoi perustaa silkkipainostudiota ja grafiikkatyöpajaa oppilaitokseen, josta pian tuli Korkeampi Taidekoulu (nykyinen Pallas), ja työskenteli siellä opettajana ja mestarina vuoteen 2001 asti antaen toiminnallaan suuren panoksen koulun nopeaan kehitykseen. Tapio osallistui teoksillaan useisiin näyttelyihin sekä Virossa että Suomessa ja oli Tarton Taiteilijaseuran jäsen vuodesta 2000.
Vuonna 2002 Tapio alkoi rakentaa uutta kotia Rajan kylän vanhaan koulutaloon, jossa hän asui ja työskenteli elämänsä loppuun asti. Vuonna 2009 hän meni naimisiin Rutan kanssa, ja heille syntyi poika Lennart. Perhe oli Tapiolle tärkeintä, erityisesti joulun aika, jolloin kaikki kokoontuivat yhteen. Perheen tuki ja Rutan horjumaton rakkaus auttoivat Tapiota toteuttamaan elämäntyönsä, joka tulee olemaan virolaisen moottoripyöräkulttuurin syntymä tulevina vuosina. Tapiolla oli elämässään paljon kaikkea. Paljon ystäviä, tarttuvaa naurua, rakkautta ja antamisen iloa sekä paljon työtä. Tapiolla oli onni ja epäonni osallistua uraauurtaviin prosesseihin, hän joutui luopumaan monista asioista ja aloittamaan alusta yhä uudelleen. Mitä enemmän hän menetti, sitä elävämmin hän kykeni arvostamaan sitä, mitä oli jäljellä ja millä oli merkitystä.
Tapiosta jäivät vaimo Ruta ja lapset: Lennart, Nora, Toni, Kristiina, Kaspar, Karoliina, Mariliis ja Helen.
Valik pilte Tapio Markku Lahtist
1954-2021
Igorin lapsuus kului Kivijärvellä ja Laiusella (vain muutaman kilometrin päässä myöhemmästä Jõgevatreffin leiripaikasta Kuremaalla). Kymmenvuotiaana, kun Igor opiskeli vielä Kivijärven alakoulussa, hän meni pioneerileirille.
Leiriltä saadun todistuksen kääntöpuolella on 24. heinäkuuta 1965 päivätty teksti: Igor osallistui aktiivisesti Värskan pioneerileirin ryhmätapahtumiin, oli hyvä työntekijä ja urheilija. Hän käyttäytyi toisinaan töykeästi tovereitaan kohtaan. Työskenteli yleisesti ottaen hyvin. Hän oli intohimoinen kalastaja.
Isä opetti Igorin ajamaan moottoripyörällä jo varhain, joten Kavrovetsin ja M-72-sivuvaunun käyttö lapsena ei ollut ongelma.
Hänen isänsä osti hänelle ensimmäisen moottoripyöränsä, "Pannonian", kun hän oli vielä lukiossa. Sen kanssa Igor ratsasti lukioon Jõgevalla ja teki myös ensimmäisen pitkän matkansa Brestiin, Valko-Venäjän ja Puolan rajalle.
Lukion jälkeen Igor otettiin pakollisena palveluksena Venäjän armeijaan, jossa hän työskenteli mekaanikkona panssarivaunujoukoissa kaksi vuotta. Armeijan jälkeen hän aloitti työskentelyn kalastusaluksella, ja hänen kotisatamansa oli Pärnu.
Pärnun rannalla, vapaa-ajallaan työstä, Igor tapasi tulevan vaimonsa ja lastensa äidin Koidun ja vei hänet veneretkelle.
Igor pyysi Koidua ulos ja teki vedon työtovereidensa kanssa, ettei maksaisi laskuja sinä iltana. Se ei kuitenkaan aivan mennyt niin. Igor vei Koidun ulos ja maksoi laskun itse.
Kirjeenvaihdon jälkeen Igor tuli käymään Koidun luona punaisten ruusujen kanssa Tallinnaan. Koska Koidu ei kuitenkaan ollut kotona, Igor antoi kukat sen sijaan tulevalle appiukolleen ja lähti etsimään Koidua. Jälkimmäinen oli sanonut työskentelevänsä Sossin mäen alla. Niinpä Igor suuntasi tähtäimeensä Sossin kukkulan alla sijaitsevan Livikon tehtaan. Myöhemmin kuitenkin kävi ilmi, että Koidu työskenteli Sossin kukkulalla sijaitsevalla Salvon tehtaalla, jossa valmistettiin kypäriä ja kaikenlaisia muita muovivempaimia.
Kun Igor vihdoin saapui Salvon tehtaan portille, ensimmäisenä häntä kohtasi hänen tuleva anoppinsa. Työntekijöitä kutsuttiin portille sukunimellä, ja koska Koidun äiti oli paremmin tunnettu, häntä pyydettiin tulemaan tapaamaan portille.
Häät pidettiin vuonna 1976, ja vuonna 1977 syntyi tytär Signe. Samana vuonna ostettiin uusi Jawa sivuvaunulla. Kuten Igor sanoi: "Tämä JAWA on vuoden 1977 julkaisu, paras saatavilla ollut".
Jo seuraavana vuonna Igor jätti sivuvaunun, teki anopistaan lastenhoitajan ja lähti Koidun ja parin ystävän kanssa ensimmäiselle pitkälle matkalleen Keski-Aasiaan. Kaukaisin maa, jossa hän vieraili, oli Kirgisia. Koska tuolloin ei ollut mahdollista ostaa mitään erityistä tien päältä paitsi kuivatuotteita, kaikki piti ottaa mukaan. Tallinnan lihatehdas ”Lihakombinaat” tuki lihasäilykkeillä ja savumakkaroilla, Kirovin kalateollisuus tuki kalasäilykkeillä. Marat antoi kaikille matkalle osallistuneille samanlaiset kukkapaidat, jotka piti ikuistaa jokaiselle muistomerkille tai muulle nähtävyydelle.
Matka kesti yli kolme viikkoa. Sekä osallistujat että varusteet kestivät, vaikka lämpötila oli usein päivällä +50 astetta ja yöllä lähelle nollaa.
Ensimmäisen pidemmän matkan inspiroimana Igor teki jo suunnitelmia ensi vuoden matkalle Ukrainaan ja Karpaateille. Mutta sitten kävi ilmi, että perhe odottaa jälkeläisiä.
Kuultuaan kaksosten tulosta Igor piti päänsä kurissa, mutta ei menettänyt sitä. Igorin suunnitelmana oli lähteä matkalle nopeasti ja päästä kotiin lasten syntymään mennessä.
Argo ja Eigo eivät olleet tyytyväisiä suunnitelmaan ja päättivät syntyä kuukautta etuajassa. Igor oli lähdössä kauan suunnitellulle matkalle, kun kävi ilmi, että hänen oli sen sijaan mentävä sairaalaan.
Päästäkseen sairaalaan ja nähdäkseen vaimonsa ja lapsensa, Salvolta "lainattu" valkoinen takki auttoi. Sen avulla hän pääsi synnytysosastolle. Valitettavasti hän ei ehtinyt nähdä lapsia ennen matkaa, koska lapset pidettiin tuolloin erillään äideistään.
Siitä lähtien Igor teki ainakin yhden pidemmän moottoripyöräretken vuosittain. Viron sisällä ajelu, perheen kanssa tai ilman, tehtiin Jawalla, koska kolme pientä lasta mahtui mukavasti sivuvaunuun samanaikaisesti.
Erilaisten moottoripyöräharrastuksiin liittyvien tapahtumien ja myös sattuman kautta Igor löysi monia ystäviä ja samanhenkisiä ihmisiä.
Hän tapasi elinikäisen ystävänsä Urmas Kaunisteen vuonna 1980. Tallinnassa Rocca al Maren huoltoasemalla. Uku, Arvi, Enn, Aadu, Raido ja ainakin kolme eri Olevia olivat usein Igorin matkakumppaneita. He osallistuivat usein tapahtumiin, joissa tuon ajan tavan mukaisesti oli yhdessä edustajia kaikista liittotasavalloista kaikenlaisista vaellushaaroista pyöräilijöistä autolla vaeltaviin.
Igor sanoi siitä näin: "Kaikki, mitä sielu oli valmis antamaan ulos, tuli pyörästä, ei autosta".
Asuttuaan Tallinnassa ja Mustveen lähellä Igor muutti perheineen syksyllä 1985 Sadalaan Jõgevan maakunnalle, lähelle hänen lapsuudenkotiaan. Heti Sadalan kolhoosissa hän perusti paikallisen mopokerhon, jossa hän alkoi tartuttaa moottoripyörähulluutta sekä paikallisiin että jõgevalaisiin nuoriin.
Mopojen lisäksi oli tietysti moottoripyöriä ja karting-autoja. Igorin johdolla ja hänen virittämillään pyörillä he kilpailivat sekä Virossa että Latviassa, sekä motocrossissa että piirikilpailuissa.
Varaosat varusteisiin saatiin usein Jõgevan poliisiaseman varastoalueelta ja myös Red Star -tehtaalta Riiasta, Latviasta, jossa mopoja tuolloin valmistettiin.
Mopokerhon toimintaan osallistua haluavien lasten piti opiskella hyvin koulussa, saada vanhemmiltaan kirjallinen suostumus ja silloin tällöin tuoda mukanaan bensaa isänsä autosta ja limonaadipullo.
Igor rakensi myös paikallisen motocross-radan, jossa kaikki pääsivät harjoittelemaan. Kolhoosikauden päättyessä mahdollisuus kehittää paikallista moottoriurheiluseuraa edelleen katosi.
Kun tuet loppuivat, tämä projekti jäi taakse, mutta moottoripyöräkuumeeseen sairastuneet jatkoivat yhdessä matkustamista tulevaisuudessa.
Vuonna 1989 Igor onnistui matkustamaan ensimmäistä kertaa Skandinaviaan. Ensimmäinen kerta Neuvostoliiton ulkopuolella.
Suomalainen Jörgen Mandell muistelee, että virolaisen valtuuskunnan ruokailun yhteydessä heräsi kysymys, mitä virolaiset syövät? Joku kokeneempi oli sanonut, että menkää hakemaan banaaneja.
Jörgen oli yllättynyt, mutta hän toi silti kaupasta ison banaanitertun ja virolaiset saivat ruokaa koko illaksi.
Oltuaan muutaman vuoden ajan useilla matkoilla ja tapahtumissa Skandinaviassa Igor ja hänen toverinsa päättivät, että kansainvälinen moottoripyörätapahtuma pitäisi järjestää myös Virossa. Näin ensimmäinen Jõgevatreff järjestettiin vuonna 1992 Peipsin rannalla.
Lopulta tapahtuma meni niin huonosti, että se jouduttiin järjestämään myös seuraavana vuonna. Tullakseen paremmaksi joka vuosi, oppien virheistään ja olematta luovuttamatta.
Muutamaa vuotta myöhemmin Igorin ja Koidun tiet erosivat, mutta yhteiset ystävät ja lapset jäivät ja he jatkoivat kommunikointia.
Myöhemmin vuonna 1997 Igor tapasi Küllin, elämänsä rakkauden. Külli työskenteli tuolloin paikallisessa pankissa. Kesäpäivä oli hyvin stressaava.
Yksi Küllin työtovereista sanoi, että päivä oli jo tarpeeksi paha, vaikka hän ei ollut vielä Ellisson punaisen kypäränsä kanssa. Hetken kuluttua Igor astui pankkikonttoriin punainen kypärä kädessään.
Jonkin aikaa, jostain syystä, Igor kävi pankissa melko usein maksamassa laskuja yksi kerrallaan. Joka kerta hän halusi Küllin auttavan häntä, ja eräänä hetkenä hän keräsi rohkeutta pyytääkseen Küllin puhelinnumeroa.
Tietenkin hän kirjoitti numeron väärin muistiin. Hän soitti tähän numeroon pitkään, eikä kukaan vastannut. Koska oli loma-aika ja vuorotyö, hän ei onnistunut tapaamaan Küllia pankissakaan.
Ruotsalaisen Fim-rallin jälkeen Igor, kuin prinssi valkoisella Dneprillä, tuli vihdoin pankkiin kysymään, miksi hänen puheluihinsa ei vastattu. Jotta hänen ei tarvitsisi enää vaivata puheluita, hän pyysi sen sijaan Küllin osoitetta.
Saatuaan tietää osoitteen Igor meni töiden jälkeen tapaamaan Külliä ja löysi eteisestä oikean kokoiset miesten kengät. Tämä huolestutti Igoria hieman, kunnes kävi ilmi, että ne kuuluivat Mihkelille, Küllin pojalle.
Näin alkoi heidän yhteinen elämänsä, joka kesti yli 20 vuotta. He matkustivat yhdessä moottoripyörillä ja autoilla. Jossain vaiheessa Igorin terveys alkoi heikentyä, joten kuumempia paikkoja oli myöhemmin vältettävä.
Taistellessaan hänen terveysongelmiaan vastaan he tekivät silti pyöräretken Espanjaan, jossa Fim Motocamp -tapahtuma järjestettiin vuonna 2000.
Jõgevatreff-pyörätapaamisten järjestämisen ohella Igor työskenteli maanviljelijänä. 2000-luvun alussa Igor rakensi uuden motocross-radan maatilansa reunalle ja herätti jälleen henkiin Sadalan mopokerhon.
Jälleen kerran Sadalan lapsilla oli mahdollisuus harjoitella Igorin ostamilla motocross-pyörillä. Tämä motocross-rata on edelleen olemassa ja kaikkien käytettävissä harjoitteluun.
Jälleen kerran Igor oli menossa kiillottamaan motocross-rataa vanhalla puskutraktorilla, kun seuraava tarina tapahtui. Sairautensa vuoksi Igorin oli käytettävä käsiään nostaakseen jalkansa polkimille.
Kerran, kun hän ei ollut vielä onnistunut liikuttamaan jalkojaan täysin, puskutraktori lähti liikkeelle ja kehitti huomattavan nopeuden.
Hän syöksyi edessään olevan betonilohkokasan yli suoraan maissipellolle. Igor tietenkin teeskenteli, että kaikki oli suunniteltu tapahtuvaksi.
Jõgevatreff-tapahtumien lisäksi järjestettiin kansainvälisen moottoripyöräliiton tapahtumat FIM Motocamp 2001 ja FIM Rally vuonna 2005, joita ylistettiin vuosien ajan parhaiten järjestettyinä FIM-ralleina.
Igor työskenteli myös Kuremaan uimahallin johtajana 5–6 vuotta. Tänä aikana hän aloitti remontin, jossa lisättiin perhesauna, höyrysauna, yksityissauna, kokoustila ja paljon muuta.
Vuonna 2008 Igor hankki Kawasaki-moottoripyörän sivuvaunulla, mikä mahdollisti hänen ajamisen vielä muutaman vuoden ajan.
Vuonna 2009 Igor palkittiin Jõgevan maakunnan Hopearistillä.
Vuonna 2011 Igorille myönnettiin presidentin Valkoisen Tähden viidennen luokan ritarikunta.
Vuonna 2012 hänet nimitettiin Jõgevan kunnan kunniakansalaiseksi.
Vuodesta 2010 lähtien Igor oli kokonaan pyörätuolissa, mutta Küllin ja Viktorin ansiosta, jotka auttoivat Igoria myös viimeiset seitsemän vuotta, hän pystyi silti osallistumaan aktiivisesti toimintaan.
Hän jatkoi osallistumista Jõgevatreffin tapahtumiin, vaikkakaan ei enää pääjärjestäjän roolissa. Hänen poikansa ja ystävänsä ottivat tapahtuman järjestelyt hoitaakseen. Igor ei menettänyt huumorintajuaan loppuun asti – vasta äskettäin Külli kysyi Igorilta aamulla, nousisimmeko ylös – Igor vastasi, että noustaanpa, minä ajan. Valitettavasti tämä oli yksi hänen viimeisistä vitseistään.
Igorin elämä oli seikkailua täydellä kaasulla, jonka pysäytti vain vakava sairaus. Hän teki kaiken, mitä hän päätti tehdä, vaikka monet muut eivät uskoneet siihen.
Jos hän voisi sanoa meille jotain muuta, se olisi luultavasti kiitos Külli, kiitos lapset Signe, Argo ja Eigo, kiitos Viktor, kiitos ystävät hienosta ajomatkasta!
Taivaallisia kilometrejä sinulle!
Valikoima kuvia Igor Ellissonista
1924-2007
Syntynut vuonna 1924 Narvassa osallistui hänen sukupolvensa Toiseen Maailmansotaan.
Kohtalo vei Vadimin aluksi vapaaehtoisena Suomeen JR 200 =Suomenpojaksi=.
Kun virolaiset palasivat kotimaahan,puettiin heidat saksalaisiin asepuvuihiin 20. Viron Legioonaan. Vuonna 1944 ansaitsi Vadim, kotimaataan puolustaessa myös Rautaristin.
Neuvostovalta lähetti Vadimin 12 vuodeksi Siperian työleireille.
Rankka kohtalo ei murtanut miestä. Palattuaan jäi Vadim asumaan Pärnuun.
Kuusikymmenluvulla aloitti Vadim moottoripyöräharrastuksen.
Hän liittyi myös Enn Saigin matkateamin vakiojäseeneksi.
Häneen JAWA 350 vei Vadimin 1962 Krimin niemimaalle,1966 Tadzhikistaniin, 1968 Kirgiisiaan, 1969 Kasahstaniin, 1973 Karakumin erämaahaan Turkmeniassa, 1975 Vladivostokkiin Japaninmereella, 1976 Arhangelskiin ja Petsamoon,1980 Novosibirskiin ja Altaihiin Siperiassa, 1983 Kogalõm Pohjois-Tjumenissa.
Matka Vladivistokkiin -75 annsaitsi Neuvostoliiton mestaaruuden.
Harvoilla olisi annsioluettelossa Rautaristi sekää NL mestaruustitteli.
Vadimin viimeinen matka vei hänet vielä kerran Karakumiin erämaahaan.
Siellä testattiin DDR-än MZ pyöriä,mukaana oli neljä virolaista.
Vadimin kuuluisa JAWA seisoo nykyisiin Kurtnan Moottoripyörämuseossa toisessa kerroksessa.
Muistotekstin kirjoittanut Urmas Kauniste.
kuvat Vadim Palmin matkoista
1935-2003
Aloitettuaan motomatkailun vuonna 1957 oli Enn harrastuksessa mukana 90-luvulle asti.
Enn osalistui NL joukkuessa vuoden 1968 FIM Ralliin Italiassa, pyöränä Kovrovets 175.
Vuonna 1969 järjesti Enn virolaisten ennsimmäisen Karakum erämaamatkan.
Vuonna 1975 oli hän mukaana matkalla Tallinnasta Vladivostokkiin (13000 km).
Vuonna 1981 voitti Enn NL mestaruuden Altai matkallaan.
NL mestariurheilijan titteli annettiin Ennulle vuonna 1983.
Enn oli mukaana myös itsenäisen Viron Moottoriliiton työssa 90-luvun alussa.
Vuonna 1992 osallistui Enn virolaisten ennsimmäiselle Nordkapp matkalle.
Ennun ajopelinä kaikilla näillä matrkoilla oli Jawa 350 v.m.-61.
Monet suomalaiset ja motoristit muualta Euroopasta ovat yöpyyneet Ennun kesämökkilla Kolgalla.
Viimevuosina neuvoi Enn saksalaisia matkamotoristeja Venääjänmatkoja varten.
Matkamotoristit kunnioitavat legendaarisen matkamotoristin muistoa.
Vanhan Matkamotoristin matkakuvat Keski-Aasian, Altain ja Skandinaavian
Enn Saik tunnettulla "Jawalla" 24. august 1991 Raahe. Kuva Urmas Kauniste.